Saaressa kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saaressa saa tappaa yhtään elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli hallussani koko Karjalan loitsutaito, jonka avulla ne voi huumata tai tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi. — Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, siitä ei tahtonut tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan, jonka sattumalta olin Sortavalassa unohtanut taskuuni, ja aloin lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus melkein tuskastuttava. Häin itselleni toisen paikan puun siimeksessä ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut herätti muuan ohikulkeva henkilö sanoen minulle venäjäksi jotakin, jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin miehen mentyä uudelleen.

Taas herättyäni menin luostariin, ja koska parhaillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon. Paitsi mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti rintaansa, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naiset niitä kalleimmissa hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle kirkossakävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa. Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen, luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomiota, ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa olisi jo aikaisemmin sitä tehnyt. Hänen suudellessaan maata minä ajattelin, eivätköhän nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastajan huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkoitti heti sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien ympärillä olevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, mitä minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti. Olin tuokion kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö noudattaa toisten esi- merkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin jälkimmäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuin puu, jonka talonpoika joskus säästää hakatessaan metsän kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt ulos, jotta en olisi ollut täällä »Saulina profeettain joukossa», mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla. Minun täytyi siis seisoa paikallani, kunnes ympärillä olevat nousivat. Kaikki katsoivat nyt yhtaikaa minuun, mutta siinä olikin kaikki.

Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta päästäkseni pois saaresta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut. Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa minut veneeseensä. Varoitin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle, milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinka aikaisin; sitten palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, minkä vuoksi hän sanoi vieressä seisovalle munkille jotakin. Tämä kysyi minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vain tahtovani kiittää taloudenhoitajaa hänen minulle osoittamastaan hyvyydestä, ja munkki tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana, kävellessäni edes takaisin ja käydessäni katselemassa useita huoneita, tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin kymmenen aikaan tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä jo tänä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten lähdimme soutamaan noin kello 1/2 11. Meitä oli kuusi henkeä, jotka astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen kalastusveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa itsensä ja mukaan ottamansa henkilöt niin mitättömän aluksen varaan. »Jos järvi pysyy tyynenä», hän sanoi, »ei meillä ole mitään vaaraa, muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin on tehnyt.» Sittemmin jälkimmäinen tulikin kysymykseen.

Soutaessamme parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme päätimme ensiksi edelleen jatkaa soutamistamme. Pian huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi palata ajoissa Valamon rantaan, koska sumu sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme esteet menimme metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita puita ja viritimme hyvän valkean ja asetuimme sen ympärille. Tuli kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät itsepintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni. Siihen nukuin viimein enkä herännyt ennen kuin kova, vasemmassa polvessa tuntuva pisto äkkiä havahdutti minut. Löin siihen kohtaan kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän, joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen o1i tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili, joka oli räiskähtänyt tulesta ja polttanut melkoisen reiän alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan pikemminkin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi. Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen, vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin kuuden aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta parempia kotimatkan toiveita ei ilmautunut. Jopa muutamat sitten neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin, ja muut näyttivät siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa, että he, jos olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan...

Elias Lönnrot